Hei!
Päätin aloittaa blogin kirjoittamisen, kun ajatuksia on niiin paljon, että kun ne kaikki pitää omassa päässään eikä saa purkaa mihinkään - tuntuu, että tulee hulluksi!

Hieman pohjustusta tilanteelle;
Olen kotoisin Lapin pääkaupungista, eli siis Rovaniemeltä.
No, päätin muuttaa toukokuussa 2013 Rovaniemeltä Ouluun. Löysinkin ihanan, jokseenkin hyvin pienen asunnon (jaettavaksi ison koiran kanssa). Meni muuan viikko, kun tapasin erään miehen. Ja niin, sitten asiat rullasivat siten, että heinä-elokuussa löysinkin jo itseni ja tavarani, sekä koirani n. 100km Tampereelta pohjoiseenpäin. Olimme ehtineet ostaa jo "yhteisen" koiranpennun, tosin se nyt on vain papereissa yhteinen, mutta harrastuskoiraa siitä riittää molemmille. Asuimme melko pienessä, mutta meille ihan sopivassa omakotitalossa, juurikin tämän miehen omistamassa. Aloitimme talon remontoinnin jo ennen kuin olin muuttanut sinne, kun olin vain käymässä. Talosta alkoi muodostua kaunis ja viihtyisä. Se ei ollut enää talo, vaan se oli paljon enemmän. Se oli KOTI.

Elämä remontin keskellä ei ollut kuitenkaan mitään suurta nautintoa ja syyskuussa rakas, oma, koirani lähti viimeiselle matkalleen kesken iltalenkin. Koiran menehtyminen oli minulle todella raskas paikka ja muuan viikon kotona oltua halusin käymään muualla, reissussa haukkaamassa hieman happea. Kaikki muistutti koirastani.

Lähdimme pohjoiseen, tarkoituksena olla pari viikkoa. Koiranpennulle ei kuitenkaan saatu mieheni haluamaa kokemusta metsästyksestä, joten päätimme yrittää vielä. Samalla olimme apuna mieheni mummon luona, kun hän on jo vanha.
Eräänä aamuna heräsimme "metsämökiltä" (siis sieltä keskeltä ei mitään) puheluun tuntemattomasta numerosta.

....

Koko maailma romahti. Mieheni talo, MEIDÄN KOTI oli palanut. Kaikki tavarat. Kaikki muistot. Aivan kaikki.
Tottakai ensin ajattelin, että no onpa huono vitsi, eihän noin nyt oikeasti ole käynyt meille.
Onhan sitä lehdistä lukenut, että näin on monille käynyt - mutta ei kai kukaan oikeasti usko näin käyvän juuri itselle!

Heti kun hieman edes pystyi ajattelemaan järkevästi, soitimme vakuutusyhtiöön. Kerroimme, että voimme olla hetken aikaa kyllä mieheni mummon luona, mutta pidemmän päälle emme. Vakuutusyhtiö kertoi, että emme saa heidän kauttaan kalustettua sijaisasuntoa - koska meillä on koiria.

Kun aina sanotaan, kuinka haluttaisiin aloittaa alusta, niin ei tämä kyllä mitään mukavaa ole. Puhtaalta pöydältä aloittamistakaan tämä ei varsinaisesti ole, ennen kuin saadaan viimeisetkin noet pyyhittyä.

Tästä alkoi taistelu, joka jatkuu edelleen.